Karvantuottajat kaverina

Keväällä karvanlähtöaika teettää pientä lisähommaa. Useamman lemmikin kodissa taistelu karvakasoja vastaan pyörii ympäri vuoden, vaikka pimeään vuodenaikaan villakoirat nurkissa ei onneksi niin häiritse. Hoitokissojen myötä meille tuli valkeaturkkisia eläimiä, ja sepäs toikin uutta väriä taloon. Jännä juttu, että mustasta kissasta näyttäisi irtoavan vain harmaata alusvillaa, mutta valkoisesta vain valkoista karvaa. "Hauskinta" valkoisen katin kanssa on tietysti mustat vaatteet, mutta näin kevättä kohti voisikin vaihtaa pirteämpää väriä päälle. Nyt meillä on ensimmäinen pitkäkarvainen hoidokki, juuri sopivasti kun kevätaurinko alkaa valaista nurkat...

Karvataisteluun on aseistauduttu meillä lähinnä niin, että joka huoneesta löytyy vaateharja. Sellaisia tavallisia kangaspintaisia malleja. Ihan halvimpia ei kannata ostaa, eivät vaan kestä. Joihinkin pintoihin teippiharja tehoaa paremmin – kuten lähtökiireessä villakangastakkiin –, mutta teippi on kurjaa kertakäyttökamaa, jota kuluisi rullakaupalla, joten yritän välttää sitä.

Pölyhuiskako..?

Monet suojaavat sohvan peitteellä, mutta itsellä menee vähän hermo niihin, kun viltit eivät pysy paikallaan ja karvan irrottaminen taas niistä on hankalaa. Eräät meillä myös mielellään kaivautuvat karvoineen viltin alle…

Kunnon harja/kampa on myös välttämätön apu – sikäli kun karvatehdas suostuu harjattavaksi. Toiset nauttivat paljon kammattavana olemisesta, mutta uusien arkojen hoitoeläinten kanssa menee kauan aikaa, ennen kuin ne saa tottumaan harjaan, jos koskaan.

 

Ja tätä riittää :)

Hyvään imuriin kannattaa ehdottomasti sijoittaa, niissä on valtavia eroja. Viimeksi imuria ostaessani tutkin kauan vaihtoehtoja ja valitsin järeän testivoittajan, ja hyvä kone onkin ollut. Lisäksi voi hankkia erityisiä lisäsuuttimia, jotka irrottavat karvan hyvin kangaspinnoilta ja ovat hellävaraisempia sohvalle. Sellaisia kaupataan nimenomaan lemmikkikotien tarpeisiin.

Kunpa sitten vain jaksaisi imuroida useammin kuin kerran viikossa – vilkaisu sukanpohjaan motivoi. Tai kun puhdasta kosteaa pyykkiä tippuu lattialle ja se muuttuu karvaiseksi. Aina voi lohduttautua, että eläintalouksissa pitäisi olla vähemmän allergioita, siedätyksestä ei ainakaan ole pulaa! Allergikkoja voi kuulemma auttaa myös sisäilmanpuhdistin.

Muutama kehräämö valmistaa lankaa koirankarvasta lampaanvillaan sekoitettuna, hyvä idea! Itsekin säästän harjoista isommat karvakasat. Yksi käyttökohde on linnunpöntöt: kun tyhjennän syksyllä pöntöt vanhoista pesämateriaaleista, niin laitan tilalle kissojen karvatuppoja talvilämmikkeeksi ja uuden pesän pohjaksi. Mahtavatko tintit tietää, että pehmuste on lähtöisin arkkiviholliselta! Joskus keväällä olen tosin huomannut, että karvat onkin viskattu ulos: jotkut tintit taitavat haluta tehdä itse kevätsiivouksensa ja sisustaa oman makunsa mukaan.

Kaikesta karvasta huolimatta eläinystävistä on meille enemmän iloa kuin mitään muuta ja tilapäiskotitoiminta on rakas harrastus.

Iloista kevättä ja karvanlähtöaikaa!

Villiintyneestä kotikissaksi – kyllä se onnistuu!

PESUlla on monia onnellisia esimerkkejä eläimistä, jotka ovat tilapäiskotien hoidossa kehittyneet mainioiksi lemmikeiksi. Sellainen ei välttämättä onnistuisi löytöeläintalojen tarhaolosuhteissa.

Meilläkin on ollut muutamia villiintyneitä aikuisia hoitokissoja ja kaikista on tullut mahtavia kotikissoja. Viimeisin ja vaikein tapaus on Onerva. Sen tarina on hyvin tavallinen: maatilalla oli useampi leikkaamaton kolli "hiirikissana" ja laumaan saapui myös Onerva-neiti. Pitäisihän kaikkien tietää kuinka siinä käy: kohta kissoja oli useita kymmeniä. Tällaisten populaatioiden hoitaminen on eläinsuojeluyhdistyksille valtava urakka ja kuluerä eläinlääkärilaskuineen.

Onerva saapui meille pentuineen loppusyksystä. Se oli kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa; ei vielä kovin vanha ja tilalla oli sentään ruokaa ja suojaa (eiväthän kissat muuten talvista selviäisikään). Alku oli hyvin hankala, Onerva oli varsin aggressiivinen. Villiintyneet emokissat voivat puolustaa pentujaan, jolloin on paras keskittyä pentuihin, ja hyödyntää tutustumisessa niiden leikkisyyttä ja loputonta ruokahalua.

 Omppu eli Onerva vilvoittelemassa tuuletusluukussa kesähelteillä.

Mitä sitten tehdä aikuisen villiintyneen kanssa joka ei tahdo sietää ihmistä edes samassa huoneessa? Tehtävä on oikeastaan helppo: ei tarvitse tehdä mitään erikoista. Kissan tarpeista tietysti huolehditaan ja ruoka tarjoillaan mielellään niin että kissa näkee ruuan tuojan, samalla voi vähän jutella ystävällisesti. Sitten vain odotetaan. Ja Onervan tapauksessa odotettiin vielä lisää.

Joku rauhallinen ilta kissa vihdoin päättää, että on turvallista hiipiä ihmisten ilmoille muulloinkin kuin yön pimeydessä. Onervalla tuohon meni noin 5 kuukautta – ilman pentuja olisi päästy varmasti vähemmällä, mutta sitkeyttä tarvitaan. Kestää vielä aikaa ennen kuin arkajalka uskoo, että ihmiset eivät liiku jahdatakseen sitä: kissahan on luonnossa itsekin saaliseläin ja siksi epäluuloinen. Täytyy vain jaksaa jutella ystävällisesti ja ruokakuppia voi viedä pikkuhiljaa lähemmäs. Turha siis vielä yrittää koskea, saa luultavasti vain haavoja käsiinsä ja pahoittaa mielensä, vaikka välillä haluaisikin kokeilla missä kissan rajat nyt menevät. Eikä kannata tuijotella, sehän on eläinmaailmassa yleensä uhkava merkki. On vain yksi tie: kissan ehdoilla ja aikataululla.

Helpottaa jos kodissa on omia hellyydenkipeitä kissoja, ne toimivat positiivisena esimerkkinä. Parhaimmillaan saa havaita kehräyksen rauhoittavan voiman: nurkassa tärisevä pelkääjä rentoutuu silmin nähden, kun tuo lähelle toisen hurisevan ja puskevan kissan. Useamman villiintyneen kesken pelko vain tarttuu.

Onervakin oppi kevään aikana tulemaan muiden innostamana keittiöön ruoka-aikaan. Herkkusuuta on aina helpompi lähestyä lahjusten kanssa! Ruoantarjoilu onkin oleellista: ruokaa ei kannata pitää aina vapaasti tarjolla, sillä yhteys syntyy ravinnon kautta. Kissat pitävät säännöllisistä ruoka-ajoista ja muista rutiineista. Kesyttäminen ei muutenkaan onnistu, jos itse käy kotona vain kääntymässä; luottamuksen syntyminen vaatii läsnäoloa. Esimerkiksi iltapalan tarjoilu heittelemällä raksuja saaliiksi (itse mukavasti sohvalta) on oiva kontaktikeino: kissa saa samalla liikuntaa ja lajinomaista toimintaa. Jos kissa ei ole kovin nirso, niin se yleensä innostuu tästä yhteisestä harrastuksesta.

Lisäksi tarvitaan vähän tietoa kissan elekielestä. Ensin kissa kiehnaa pöydän jalkoja ja tulee pikkuhiljaa lähemmäs häntä reippaasti ylhäällä. Ei mene enää kauaa kun pöydän jalan sijaan onkin itse puskettavana. Silloin voi jo koittaa tarjota herkkupalaa sormista. Silmien sulkemiseen, "sirkuttamiseen", kannattaa vastata samalla tavalla, sillä se on kissalta suuri luottamuksen ja rakkauden osoitus.

Omppu ja kissanpäivät: oi lattialämmityksen autuutta.

Nyt vuoden päästä ei tahdo uskoa että tuo huriseva ja puskeva eläin on se sama villipeto. Onerva hyväksyi myös ihmiset laumaansa, kunhan sai vaan rauhassa tottua elämäänsä sisäkissana. Se onkin nykyisin hyvin seurallinen, aina siellä missä ihmisetkin; nukkuu öitä vieressä ja sylissä-olokin onnistuu hurinan kera, eikä pelkää vieraita. Se ei tunnu edes kaipaavan ulos, niin leppoisaa sen elämä on. Se on hyvin siisti ja rauhallinen kotikissa, kunhan saa harrastaa vähän saalistusta raksujen kanssa.

Kaikista villiintyneistä ei tule välttämättä aivan noin kesyjä – ovathan kaikki vähän erilaisia persoonia –, mutta ainakin ne oppivat elämään ihmisten kanssa. Sellainen kissa sopii hyvin kotiin, jossa on jo ennestään sylikissa ja jolle kaivattaisiin seuraa. Anna siis aikuiselle kodittomalle mahdollisuus!